Kuitenkin lauantaina iski kriisi. Ei sen takia, että olisin vanha ja ryppyinen, kun sitä en (toivottavasti) tule olemaan pitkään aikaan. Lähinnä siksi, kun oikeasti tajusi, etten ole pienen ikäni aikana saanut mitään aikaan. Jammailen vammailen tämän selän kanssa ja toivon, että jonain päivänä tämä perkele paranisi. Lääkärit heittelee toiselta toiselle vaan todeten, että voivoi koita pärjätä. Yhä roikun saman lähihoitajakoulun kirjoilla toivoen, että joskus sieltä pääsisin papereiden kanssa pois. Toiset ne on jo monta vuotta kulkeneet töissä kesällä ja koulun aikanakin, muuttaneet omilleen ja niin edelleen. Kyllä tässä väkisinkin tulee aika paska maku suuhun, vaikka miten ajattelisit.
"Kyllä sä ehdit elämäsi aikana vielä töitä tekemään monta kymmentä vuotta" monet sanoo. Onhan se totta joo. Kuitenkin alkais jo tämä paikoillaan kököttäminen riittää. Eilen nyt kaveri sai piristettyä tätä mieltä, mutta muuten onkin mennyt aika kooman merkeissä oikeastaan viime päivät, vaikka on ollut synttäriä ja äitienpäivää ynnä muuta mukavaa.
Eilen puhelimeni taas heitti veivinsä lataamisen suhteen (älykäs puhelin on älykäs kun luulee olevansa koko ajan verkkovirrassa eikä lataa) ja päätin kaivaa vanhan nokialaisen esiin ja heittää minäföönillä vesilintua. Näköjään tällä hetkellä tuo lataa vain, jos kuoria painaa yhteen tuosta latauspiuhan päältä. Typerä vekotin..
No joka tapauksessa vanhasta puhelimesta löytyi tietenkin iän ja ikuisuuden vanhoja viestejä muutamilta ihmisiltä, joiden kanssa ei tänä päivänä ole edes enää väleissä. Tuli aika mielenkiintoinen maku suuhun. Ei jaksais niitä kiusallisia tilanteita, mitä ihmisten kanssa tulee näin pienellä seudulla, kun tällaisia ihmisiä näkee väkisinkin. En jaksais inhota oikeasti ketään. Ja se vituttaa. Iskee vaan aina mahdoton ahdistus päälle jälkeen päin.
No, erimielisyyksistä johtuen on taatusti jokaisella joskus tiet eronneet. Oon vain itse niin pieni ja säälittävä, etten jaksa olla ihmisille vihainen ja haluais vain asioiden olevan kunnossa. Vaikka tiet olisivatkin menneet eri suuntaan, sitä toivois jotenki sisimmässään, että vastaan tullessa vois vain katsoa ihmisiä silmiin ja sanoa hei. Miks me ihmiset ollaan tämmösiä vittupäitä?
En voi syyttää ihmisiä omista virheistäni. En myöskään syyttää muita heidän virheistään. Heitämpä nyt yhden esimerkin. Eräs ihminen monta vuotta repi ja tuhosi itsetuntoni olemalla liian lähellä ja liian kontrolloiva. Riitaannuimme lopuksi monien asioiden summana, syytä oli molemminpuolin, emmekä enää ole sen jälkeen jutelleet. Silti itse olisin kaikesta huolimatta valmis antamaan vuosien jälkeen kaiken anteeksi. Kaiken. En tiedä olenko vain tyhmä vai liian kiltti. Näin ajattelen oikeastaan jokaisen ihmisen kohdalla, joiden kanssa on tullut riitaa.
Tällä hetkellä tämä sama kaava toistuu erään ihmisen kanssa. Mutta mieluummin kestän sen, kun että aiheutan pahaa muille. En halua riitaantua enää koskaan kenenkään ihmisen kanssa. Näin minä vaan ajattelen. Maailmanrauhaa ja sateenkaaria kaikille, nyt lopetan tämän typerän ulinan. :D kiitos ja anteeksi.
Mutta vähän mukavempiin asioihin. Menin ja suunnittelin Elinan kanssa Lotan ja muiden selän takana yllätyshyökkäykseni Ouluun. Oli aika mahtavaa nähdä muiden ihmisten ilmeet. Hohoho. Täällä nyt sitten muutaman päivän, josko vähän sisältöä tähän turhan henkeviä miettivään elämään. Ehkäpä myöhemmin kerron tästä reissusta sitten lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti